Kotimatka

Terveiset JFK:n lentokentältä. Lentoni on myöhässä, niinkuin nyt ylipäätään kaikki lentoni ovat viimeisen kolmen kuukauden aikana olleet. Tässä vaiheessa odotusaikaa 45 minuuttia lisää, toivotaan, ettei enempää.

Viimeiset päivät ovat kuluneet nopeasti. Tiistaina olin viimeistä kertaa töissä Suomikirkolla. Keskiviikkona vietimme Brooklynissä suomalaista pikkujoulua ja riensin sieltä suoraan päivälliselle kämppäkaverini kanssa. Torstaina tein vielä viimeisiä shoppailuja ja iltapäivällä löhdin vielä New Jerseyyn päivälliselle ystäväni kanssa. New Jerseyn reissu piti tehdä jo viikkoja sitten, mutta Sandyn aiheuttamat vahingot sotkivat suunnitelmat, kun junat eivät liikkuneet. Vierailu jäi siis hieman viime tippaan, oikeastaan ihan viimeiseen mahdolliseen tippaan. Tänään ei sitten ehtinytkään paljon muuta kuin viimeistellä pakkaamiset ja siistiä vähän jälkiä. Kämppäkaverin hyvästelin aamulla hänen lähtiessä töihin ja kömmin sitten vielä hetkeksi takaisin sänkyyn.

Lentokentälle siirtyminen sujui näppärästi ovelle tilatulla autolla. Tämä ei ollut ratkaisuista halvin, mutta varmasti yksinkertaisin mukanani olevan tavaramäärän kanssa. Shoppailun tuloksena Suomeen lähtee kolme laukkua, joista jokainen on pakattu ihan painorajoille, taisivat mennä muutaman gramman ylikin, mutta yllättäen siitä ei Finnair tällä kertaa sakottanut.

Paluu töihin on edessä maanantaina. Omaan kotiin pitäisi siirtää takaisin ne tavarat, jotka sieltä siirsin pois ennen lähtöä. Samalla pitäisi keksiä, miten jo valmiiksi täyteen vaatehuoneeseen mahtuu kaikki uudet hankinnat. Lauantai on tarkoitus pysyä hereillä, joten siinähän sitä puuhaillessa sitten silmät pysyvät auki.

Blogi ei hiljene vielä tähän postaukseen, vaan jonkinlaista yhteenvetoa on vielä luvassa, todennäköisesti kuvien kera. Kiitos sinulle, joka olet tätä tähän asti lukenut.

Taakse jää joulunnäköinen New York. Joskus on pakko lähteä pois, jotta voi palata takaisin. Nyt on sen aika. Tuntemukset ovat sekavat. Kiva päästä kotiin, mutta olisihan täällä vielä viihtynyt. Mielessä pyörivät tämänpäiväiset uutiskuvat Connecticutissa tapahtuneesta tragediasta. Itärannikolla on tapahtunut paljon tämän syksyn aikana. Olen kiitollinen, että olen saanut myötäelää näissä tapahtumissa, kokea tavallista arkea, sen iloja ja suruja. Tämä matka on muuttanut minua, ei välttämättä näkyvästi, mutta henkisesti kyllä. En tiedä, milloin pääsen kokemaan taas jotain samanlaista. Itselleni olen tehnyt lupauksen, että jonakin päivänä varmasti pääsen, tämä ei jää tähän. Kotona voi alkaa miettiä vähintään seuraavan lomamatkan ajankohtaa.

Tunnin päästä ollaan toivottavasti koneessa matkalla kohti lumista Suomea. Näkemiin, New York. Ei koskaan hyvästi, vaan näkemiin.

Las Vegas...Cincinnati...Helsinki...

Aika juoksee ja blogi ei pysy perässä.

Loppupäivät Vegasissa sujuivat mukavasti ensin puolimaratonista toipuen ja sen jälkeen lomasta nauttien. Maanantaina juoksun jälkeen päivä meni lähinnä loikoillessa, mutta tiistaina jo reipastuin ja kävin katsastamassa Titanic-aiheisen näyttelyn Luxor-hotellissa. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen paikka, jos Titanicin kohtalo kiinnostaa. Näyttely kulki läpi aikajanan, jonka varrella tutustuttiin matkustajiin sekä Titanicin hylystä nostettuihin esineisiin. Esineet olivat sekä laivan kalustoa että matkustajien henkilökohtaisia tavaroita. Näyttelyyn oli rakennettu mallit hyteistä, kannen promenadista ja tietenkin suuresta portaikosta, joka johti ensimmäisen luokan juhlasaliin. Esillä on myös tähän mennessä suurin hylystä nostettu pala Titanicin runkoa. Kierroksen alussa mukaan annettiin matkustajakortti, josta selvisi yhden Titanicin matkustajan nimi ja vähän taustatietoja. Lopuksi sai tarkistaan oliko omaan korttiin kirjattu matkustaja aikoinaan selvinnyt onnettomuudesta. Kaiken kaikkiaan liikuttava kokemus ja tutustumisen arvoinen paikka.

Keskiviikkona kävelin reteästi aamiaisen jälkeen autovuokratiskille ja tiedustelin, olisiko jonkinlaista kulkuneuvoa tarjolla. Olihan toki, ensimmäiseksi käyttöön tarjottiin järkyttävän kokoista citymaasturia ja hieman epätoivoisena kyselin, olisiko jotain pienempää. Kia Soul -merkkinen kosla löytyi ja sain avaimet käteeni. Auto näytti lähinnä isolta mustalta eväslaatikolta, jossa on pyörät, mutta rumuudesta huolimatta kipusin autoon ja kaivelin iPadin karttasovelluksen auki. Tarkoitus oli lähteä heti aamusta Red Rock Canyonille, joka sijaitsee noin puolentunnin päässä Stripistä. Näitä kanjoneita on täällä ihmeellisessä erämaassa muitakin, Grand Canyon niistä kaiketi tunnetuin, mutta tällä kertaa oli tyytyminen Red Rockiin. Auto käynnistyi ja sain sen jopa liikkeelle. Ensimmäinen haaste oli löytää ulos tie parkkihallista ja päästä sieltä oikeaan suuntaan liikenteseen. Tämä sujui yllättävän kivuttomasti ja pian ajelinkin kohti Red Rock Canyonia eksymättä kertaakaan.

Red Rock Canyonin ympäri kulkee 13 mailia pitkä näköalatie, jonka kiertäminen kustantaa seitsemän dollaria. Ehdottoman hyvä investointi, koska maisemat olivat hienot ja tietä sai rauhassa kiertää ja pysähtyä ottamaan kuvia matkan varrella. Matkamuistomyymälästä olisi saanut ostaa mm. aasinkakasta tehtyä paperia, mutta kirjaimelliset paskapaperit jäivät tällä kertaa ostamatta. Suuntasin takaisin Vegasia kohti ja löysin jopa parkkihalliin takaisin. Autoa ulkoilutettu onnistuneesti ensimmäisen kerran.

Seuraava ulkoilutusreissu suuntautui Las Vegasin yliopiston kampukselle, jonne kävin heittämässä lahjapaketin. Vegasissa asuvat ystäväni saivat vuoden alussa vauvan, jonka nimeksi annettiin Koko ja mitäpä muuta suomalaista muotoilua voisi lapselle ostaa kuin Arabian Koko-lautasen. Lapsen isä on yliopistolla töissä ja sovittiin, että tavataan hänen toimistollaan. Sain auton jätettyä vanhanaikaiseen kolikkomittariparkkiin ja hihkuin ilosta, kun pääsiin muutamista hiluista eroon. Haahuilin kampuksella kunnes löysin oikean rakennuksen ja sain paketin toimitettua pienellä lahjaa selventävällä selityksellä varustettuna.

Yliopistolta lähdin kauppakeskuksen kautta kaupunginosaan, jota downtowniksi eli keskustaksi kutsutaan, keskusta ei siis suinkaan ole Strip, joka on turistirysä, vaan downtonissa viihtyvät myös jopa paikalliset. Parkkeerasin auton mittarille ja kävin muutaman korttelin päässä katselemassa paikkoja. Päätin palata downtowniin seuraavana päivänä, kun olisi ilta ja vilkkuvat valot näkyisivät paremmin. Matkan varrella ohitin ehkä ensimmäisen hampurilaisravintolan, jonne ei ollut mitään hinkua päästä tutustumaan. Kyseenalaista mainetta niittänyt Heart Attack Grill tarjoilee kuuluisia Bypass (ohitusleikkaus) burgereitaan yhdellä tai useammalla pihvillä varustettuna. Ruoanvalmistuksessa käytetään surutta voita ja laardia (ihraa) ja ravintola mainostaa ruoan olevan haitallista terveydelle. Pirtelöihin upotetaan voisilmä ja yli 350 paunaa painavat ihmiset saavat ruokailla ravintolassa ilmaiseksi. Ravintola on saanut paljon kritiikkiä kymmenentuhatta kaloria sisältävistä annoksistaan, mutta puolustatutuu sanomalla, että ravintolassa ruokaileminenhan on täysin vapaaehtoista (mutta siis ilmaista, jos olet tarpeeksi lihava).

Ajelin autolla vielä Stripin päästä päähän ja tein muutaman stopin matkan varrella. Seuraavana aamuna suuntasin Hash House a Go Go ravintolaan aamupalalle. Hash tunnetaan suhteellisen suurikokoisista annoksistaan ja aamupalaksi nautin tietysti amerikkalaiseen tapaan pancaken. Yksi riitti tässä ravintolassa.

Torstai-iltana hyppäsin bussiin ja suuntasin takaisin downtowniin Fremont Street Experienceen tutustumaan. Fremont Street Experience koostuu katetusta kävelykadusta, jonka kaarevaan kattoon on upotettu tuhansia valoja, joilla kerran tunnissa saadaan aikaan näyttävä show.

Viimeinen ilta Vegasissa kuluikin downtownia pällistellessä. Bussi toi takaisin hotellill, pakkasin tavarat ja kävin nukkumaan. Seuraavana aamuna aikainen lento pakottaisi heräämään aivan liian aikaisin ja varasin valmiiksi kuljetuksen lentokentälle. Voi sitä ilon ja riemun määrää, kun n. klo 5.08 puhelin soi ja American Airlines jätti vastaajaan viestin, että lentoa on myöhästetty kahdella tunnilla. Tämähän ei tietenkään tarkoittanut, että pääsin takaisin nukkumaan, vaan päätin syödä aamiaisen hotellilla lentokentän sijaan ja lentokenttäkuljetuksen ajankohta piti luonnollisesti muuttaa. Kentälle päästyäni alkoi jännitys jatkolennon kohtalosta. Olin lentämässä Chicagon kautta Cincinnatiin ystävän luokse kyläilemään ja Chicagon kentälle oli varattu n. 2.5 tuntia vaihtoaikaa, joka yllättäen hupeni puoleen tuntiin.

Chicagoon laskeuduttua juoksin terminaalin läpi seuraavalle lähtöportille ja ehdin istua alas jopa kahdeksi minuutiksi ennen boardaamista. Paras yllätys Ohiossa oli se, että jopa matkalaukku oli ehtinyt samalle lennolle. Ystäväni nouti minut lentokentältä ja viikonlopun ohjelmassa oli lähinnä jutustelua ja loikoilua. Sunnuntaina kävimme aamulla kirkossa ja lähdimme sen jälkeen kohti lentokenttää. Matkalla pysähdyimme ostoskeskukseen sekä nauttimaan lounasta Skyline-ravintolaan. Skyline valmistaa chiliä (huom, chili tarkoittaa jauhelihakastiketta), jota Cincinnatissa syödään spagetin kanssa. Perusannos tunnetaan nimellä three way, jossa on spagettia, chilia ja juustoa. Aivan törkeän hyvää.

Olin lentokentällä n. klo 18 ja seuraavan kahdentoista tunnin aikataulu meni kutakuinkin näin:

18:00 Saapuminen lentokentälle, 19:30 lähtevä lento monitorien mukaan ajoissa

19:32 Ei konetta portilla, ei ketään tistikillä, mutta lento edelleen monitorien mukaan lähdössä ajoissa

19:45 Lentokone! Oikealla portilla!

20:00 Boarding completed

20:05 Jumalaton ukkosmyrsky alkaa, seisomme siis kiitoradalla odottelemassa lähtölupaa

20:30 Siirrymme toiselle kiitoradalle, vettä sataa kuin aisaa

20:55 Lähtölupa. Kone ilmaan.

20:05 Lennämme myrskypilven läpi. Vettä sataa vaakatasossa. Turbulenssi on taukoamatonta. Kone on pieni, n. ehkä 50-paikkainen eikä mikään valtava jumbojet, joka ei ihan pienistä tärise.

21:15 Turbulenssi jatkuu. Epämukavaa.

21:25 Aloitamme laskeutumisen Chicagon kentälle.

21:40 Chicagossa. Kiitän Luojaa, ettei lentokone hajonnut ilmassa.

(ajantappamista Chicago O'Harella. aikavyöhyke kai vaihtui, koska kello oli paikallista aikaa vähemmän)

23:00 Seuraava lentokone.

23:30 Mitä, lähdemme ajoissa? Voi jee.

01:25 Laskeutuminen Newarkin kentälle.

02:06 AirTrain-asemalla suuntamassa kohti juna-asemaa. Avulias työntekijä ilmoittaa, että viimeinen juna New Yorkiin lähti kaksi minuuttia sitten. Seuraava lähtee 4:48. Ketutus.

02:45 Dunkin Donutsista evästä ja kohti terminaalin televisionurkkausta. Seuraa pitää parikymppinen poika North Dakotasta, joka yrittää myös päästä Penn Stationille. Hän on tekemässä yllätysvierailua siskonsa luokse Brooklyniin ja oli juuri ensimmäistä kertaa lentokoneessa. Neuvon, miten hän pääse metrolla perille ja piirrän kartan metropysäkkiä ympäröivästä alueesta.

04:15 Subwaysta aikainen aamupala mukaan ja kohti juna-asemaa.

04:48 Juna saapuu ja lähtee ajoissa. Mahtavaa.

05:20 Penn Stationilla odottamassa A-junaa.

05:35 A-juna pysähtyy local-raiteella, vaikka sen pitäisi pysähtyä express-raiteella.

05:40 North Dakotasta matkustanut poika nousee junaan ja kiittää avusta.

05:50 A-juna pysähtyy jälleen local-raiteella. Minä olen edelleen express-raiteella. Ketutuksen määrä ylittää sallitut rajat. Päätän raahata itseni ja tavarani local-raiteelle.

06:00 Mietin, mitä tekisin, jos seuraava A-juna pysähtyisikin express-raiteella. Varmaan itkisin.

06:05 Helpotuksen huokaus. A-juna. Local-raiteella. Nousen kyytiin. Samalla hetkellä tajuan, että normaalisti expressina kulkeva juna pysähtyykin jokaisellä pysäkill 34. ja 207. kadun välillä.

07:00 Kotona. Kämppäkaveri tekee töihinlähtöä ja tervehtii, hello sunshine. Avaudun matkanteon yllätyksistä. Matkan kesto oli n. 13 tuntia. Toteamme, että olisin ajanut Cincinnatista New Yorkiin vähemmässä ajassa.

07:10 Kaadun sänkyyn.


Tänään on keskiviikko. Viikonlopun matkasta on kutakuinkin toivuttu ja kotimatka häämöttää.

Rock 'n Roll Half Marathon Las Vegas

Hengissä ollaan ja juoksusta selvitty. Kone laskeutui Vegasiin puolenyön aikaan lauantai-sunnuntai välisenä yönä. Takana oli jo joulumyyjäiset ja kauneimmat joululaulut Suomikirkolla. Tapahtuma oli kaikin puolin mahtava ja kauneimmat joululaulut erityisen tunnelmallinen ja herkkä tilaisuus. Myynnissä oli leivonnaisia, käsitöitä sekä suomalaisia karkkeja. Söin joulunajan ensimmäisen riisipuuron ja myös kurpitsakakku oli mainiota. Kyseistä kakkua tarttui mukaan ja saan nauttia siitä vielä täällä Vegasissakin.

Sunnuntaiaamuna heräilin aivan liian aikaisin ja uni ei enää tullut. Liekö ollut lievää jännitystä vai mitä, mutta tiesin heti, ettei niillä yöunilla oltaisi ihan terävimmässä kunnossa. Kävin tukevalla brunssilla ja sen jälkeen lähdin hakemaan juoksunumeroa lähtöalueelta. Juoksunumero löytyi ja lähtöryhmänkin sain vaihdettua. Suuntasin takaisin hotellille, jossa sitten lähinnä yritin päiväunia nukkua ja lepäillä ennen kuin oli aika laittaa juoksukamat valmiiksi ja siirtyä takaisin lähtöalueelle. Saavuin paikalle puoli tuntia ennen ensimmäisen ryhmän lähtöä ja se puolituntinenhan meni hujauksessa vessajonossa. Lähdin etsimään omaa lähtöryhmääni ja löysinkin merkin, jossa sen piti olla. Myöhemmin ilmeni, että lähtöryhmien kontrolli ei ollut mitenkään mainittavaa ja oikeasti lähtöryhmäni olisi ollut edellä oleva. Eipä tuolla sinänsä merkitystä, kun kukaan ei niitä valvonut ja aika kuitenkin mitattiin lenkkariin kiinnitetyllä chipillä.

Vauhtiin päästyäni ensimmäinen kymppi meni heittämällä, mutta sen jälkeen sain jo tehdä töitä päästäkseni tavoiteaikaan. Lämpötila oli juoksun alkaessa n. 20 astetta ja laski juoksun aikana 15 tienoille. Muutama aste vähemmän olisi ollut ideaali. Katselin lähinnä huvittuneena ihmisiä, jotka kovaan ääneen valittivat jäätyvänsä ennen lähtöä. Ilmeisesti Suomessa asuminen aiheuttaa karaistumista, kun toivoin lämpötilan laskevan nopeasti. Tuuli toi myös oman mausteensa juoksuun. Vegasissa tuulee tähän vuodenaikaan paljon ja hetkittäiset tuulenpuuskat olivat aivan infernaalisia. Suurin osa matkan varrella olleista kilometrimerkeistä (tai siis mailimerkeistä) olivat kaatuneet tuulessa ja jos ranteessa ei olisi ollut omaa mittaria, ei olisi kyllä ollut hajuakaan, paljonko matkaa on takanapäin. Välillä tuntui, että sai puskea oikeasti, että pääsi eteenpäin.

Tavoiteaika oli alle 2:30 ja sehän alittui huimasti 12 sekunnilla. Parempaankin aikaan olisi ollut eväitä, etenkin kun juoksu oli täysin tasaisella maalla. Yötä myöten matkustaminen, kova tuuli ja iltapäivälähtö vaativat kuitenkin veronsa. Sairaalloinen kilpailuhenkisyyteni on harmissaan siitä, ettei parasta juoksua tähän kohtaan tullut, mutta oikeasti kyllä saan tähän tulokseen olla täysin tyytyväinen. Se oli kuitenkin yli 25 minuuttia parempi kuin Helsinki City Runissa viime toukokuussa. Virallinen loppuaika siis 2:29:48.

Maalilinjan ylitys oli hieno hetki ja mitalia sai kantaa ylpeästi maalialueen läpi kävellessä. Tarjolla oli hyvä valikoima syötävää ja juotavaa. Ainoana miinuksena oli paluumatka hotellille, joka jo kilometrin mittaisen maalialueen jälkeen tuntui lähinnä julmalta rangaistukselta eivätkä matkan varrella olleet portaat helpottaneet tätä tunnetta. Hotellihuoneeseen päästyäni kävin suihkussa, hain pizzaa pahimpaan nälkään ja kömmin lopulta nukkumaan. Illalla otettu Burana vei pahimmat kivut ja tänä aamuna olo odotettua parempi. Aamiainen on nyt nautittu rauhassa ja Las Vegas odottaa ulkona. Jospa sitä vähän jaksaisi olla turistikin tänään.

Kaksi viimeistä viikkoa

Kahden viikon päästä perjantaina on kotiinlähdön aika. Hurjaa. Toisaalta kiva palata takaisin, mutta toisaalta tuntuu siltä, että pidempäänkin voisi viihtyä. Etenkin kun tietää, että nämä viimeiset päivät hujahtavat ohitse.

Minna lähti tänään takaisin Suomeen. Meillä oli huisin hauskat kaksi viikkoa ja ainakin tuettiin paikallisia yrityksiä harrastamalla paljon shoppailua. Kahteen viikkoon mahtui retket Jersey Garden Outlettiin sekä Philadelphiaan, Vapauden patsas, Kiitospäivä, Black Friday, eeppisiä naurukohtauksia ja paljon muuta mukavaa. Huomenna on Suomikirkon syyskauden päätapahtuma, kun yhteistyössä Suomikoulun kanssa pidetään joulumyyjäiset ja päivä huipentuu kauneimpiin joululauluihin. Valmisteluja tehtiin jo tänään, mutta huomenna on pitkä päivä edessä.

Huomisesta puheenollen, päivähän ei pääty joulutapahtumaan, vaan välittömästi sen jälkeen hyppään metroon ja ajelen JFK:n lentokentälle, jossa JetBluen kone odottaa ja lennättää minut vielä Las Vegasiin. Sunnuntaina on kauan odotettu Rock n Roll Half Marathon, jota varten tässä on nyt koko syksy käyty kiltisti lenkillä. Säät näyttävät hyviltä, ei hellettä eikä pakkasta vaan jotain siltä väliltä eli toisin sanoen täydellinen juoksukeli. Vähän jännittää tuo yötä myöten lentäminen ja miten sitä sitten kroppa heräilee kaiken valvomisen jälkeen, mutta juoksun startti on onneksi vasta iltapäivällä. Ennen sitä täytyy kuitenkin jo olla liikenteessä hakemassa juoksunumeroa ynnä muuta sälää. Ilmeisesti yli 40.000 juoksijaa on tapahtumassa mukana, joten aikamoinen härdelli odottaa.

Vegasissa on tarkoitus viipyä perjantainaamuun, jonka jälkeen matka jatkuu kohti Ohion osavaltiota. Lento Cincinnatiin ja siitä Milfordiin ystävän luokse kyläilemään. Sunnuntai-iltana myöhään takaisin Nykiin ja viimeiset päivät häämöttävät. Voi haikeus.

Sain vielä kivan pienen iltapuhteen, kun rakas iPodini sai itsessään jonkinlaisen levyvaurion aikaan. Soitin pitäisi huomenaamulla pakata tietysti matkaani mukaan, joten korjaustalkoot meneillään. Vähän ketuttaa. Olisipa tässä muutakin tekemistä, esim. vaikka nukkuminen.

ps. Suomessa kuulemma vähän jo sateli lunta. Täällä ei. Hyvä niin.